Eli miten ylipäätään olen päätynyt kirjoittamaan tällaista tekstiä. Minkä takia täytyy jauhaa tästäkin asiasta paskaa hevonkukkua. Enkö voisi kerrankin ihan vaan olla hiljaa, ja ajaa partaani, kuten muutkin. No en voi.

Blogin alustuksen lukeneet ovat ehkä kiinnittäneet huomiota ensimmäiseen kappaleeseen. Tarkalleen ottaen ensimmäiseen virkkeeseen. Myöhemmin mainitsin myös, että lähdin muutama vuosi sitten liikkeelle kohti mielekkäämpää ajokokemusta. Viisaat ovat kenties laskeneet, että kun kerran täytän tänä vuonna 26, olen muutama vuosi sitten lähtenyt siirtymään kohti mielekkäämpää ajokokemusta ja olen yli kymmenen vuotta kärsinyt vääristä valinnoista jne., olen aloittanut parran ajamisen pitkällä ala-asteen puolella. No hehheh, eihän kellään sentään ala-asteella parta kasva... voin kertoa: ei se silloin paljon naurattanut. Minä, joka juuri ja juuri pari kesää aiemmin olin vihdoin päässyt Särkänniemen min. 140 cm -laitteisiin, kasvattelin partaa kuin paraskin oopperatenori.

Koska siitä nyt on jo melko paljon aikaa, en ole varma ensimmäisten lyhennysten tarkasta ajankohdasta. Sanotaan, että 70 % todennäköisyydellä 5. luokalla, 20 % 6. ja 10 % 4. Luonnollisesti haivenia oli joutunut lyhentelemään jo jonkin aikaa, mikä kävi kätevästi pienillä saksilla. Koska muutos haivenista kovempaan partaan oli kuitenkin melko portaaton, jatkoin saksimista aika pitkään. Lopulta käytin pari kertaa viikossa varmaan tunnin aikaa siihen, että sain pidettyä kasvoni siinä kunnossa, ettei karvoitusta havainnut (kauempaa).

Jossain vaiheessa, todennäköisesti 6. luokan lopussa tai 7. luokan alussa, kasvualue oli jo melko laaja. Saksiminenkin alkoi tympimään siihen malliin, että jotain vaihtoehtoista piti kehittää. Olin jo jonkin aikaa sitten bongannut kylpyhuoneen peilikaapista ikivanhalta vaikuttavan laitteen, jota epäilin parranajovälineeksi. Kyseessä oli nimenomaan perinteinen de-höylä. Koska isäni ajeli kuitenkin partaansa koneella, ajattelin, että isoisäni on varmaan saanut tuon joskus aikanaan sotasaaliina, ja että hänen kuolemansa jälkeen isäni oli ottanut tuon ikäänkuin muistuttamaan kultaisesta 1800-luvusta. Kyseinen antiikkiväline ei siis tullut kyseeseen tapauksessani, eikä siihen tietenkään olisi osannut hakea teriäkään mistään.

Tv:ssä alkoi noihin aikoihin pyörimään mainoksia Gilletten uudesta mullistavasta Mach 3 -höylästä. Päätin, että sellainen on saatava aivan välittömästi. Tokihan kaupoissa oli ollut jo Gilletten vanhoja tuotteita, joita en kuitenkaan muista koskaan nähneeni. Ehkä lapsen aivot eivät vain kyenneet ajattelemaan niin pitkälle, että ongelmaan nimeltä parrankasvu on jo olemassa ratkaisuita. Koska ne ratkaisut eivät kuitenkaan löytyneet karkkihyllyltä, ei niitä minulle ollut käytännössä olemassa.

Hain siis melko pian Mach 3 -härvelin, jonka purkaminen paketista taisi olla jotakuinkin lähes joululahjojen avaamista vastaava tapahtuma. Voi sitä ilon tunnetta, kuinka vaivattomasti naamakasvusto lähti kävelemään saksien heilutteluun verrattuna. Karvat olivat kuitenkin vielä suhteellisen pehmeitä, joten mitään vaahtoja tms ei tarvinut, eivätkä sellaiset käyneet edes mielessä. Muistikuva terien käytöstä ei ole hirveän kirkas, mutta sanoisin, että menin ensimmäisellä terällä ainakin vuoden ajan. Jossain vaiheessa ajon miellyttävyys alkoi olemaan jo melko matalalla tasolla, ja päädyinkin lopulta vaihtamaan uuden terän.

Pituuskasvuni oli voimakkaammillaan karkeasti arvioituna 8. luokan aikana, jonka jälkeen myös parran levinneisyysalue kattoi jo eteläisen kaulan ja pohjoisen poskialueen. Pikkuhiljaa jouduin heiluttelemaan höylää yhä ylempää ja alempaa, jolloin myös ongelmat alkoivat näkymään. Isoin ongelmakohta oli jo aiemmin mainittu kaula, jonka ajaminen tuotti suuria vaikeuksia. Koska ajotekniikasta ei sinänsä ymmärtänyt yhtään mitään, näin parhaaksi ratkaisuksi vedellä terää vähän joka suunnassa ja painaa niin paljon, että kaikki karvat olivat lähteneet. Tämä alkoi hiljalleen tuntumaankin melko ikävältä; varsinkin, kun taisin mennä toisella terällä myös sen vuoden verran edelleen saman pari kertaa viikossa. Ilman vaahtoja tottakai.

Kaula punoittaen ja iho kutisten luin raivolla historiallisista taisteluista torstai-iltapäivisin ja samalla mietin, että mitähän tälle naamalle pitäisi tehdä. Mahdollisesti noin puolen vuoden kuluttua tästä kävin sitten laskemaan, että aina parturissa käydessäni hiukset lähtevät kyllä erittäin tarkkaan niistä kohdista, mistä niiden pitää lähteäkin tarkasti. Päädyin jonkin aikaa mietittyäni ostamaankin sitten paikallisesta kodinkoneliikkeestä keskihintaisen teräverkkokoneen. Koneen valmistaja oli Panasonic, millä sinänsä ei ollut minulle mitään merkitystä, koska myyjä sanoi käyttävänsä samaa konetta. Hän vaikutti sen verran sileäkaulaiselta tyypiltä, että olin myyty. Tai siis laite oli myyty.

Olin todennäköisesti ammattikoulun ensimmäisellä luokalla tuon hankkiessani, mutta kuten mistään, en tästäkään ole aivan varma. Joka tapauksessa kone osoittautui suureksi pettymykseksi, sillä en saanut kaulaa ajettua yhtään paremmin silläkään. Lopulta keksin poimuttaa ihoa toisella kädellä, jolloin karvat nousivat hieman paremmin pystyyn. Tämän avulla kaulan ajo sujuikin jopa ajoittain hyvin. Kymmenien poimutuksien takia jokainen ajokerta vaan alkoi olemaan taas sen tunnin pituinen, mikä ei tuntunut hirveän järkevältä. Käytinkin tuota konetta vain ehkä puolisen vuotta, jonka jälkeen höyläilin taas. Joka suuntaan. Ilman vaahtoja tottakai.

Kaula punoittaen ja iho kutisten luin raivolla sähkötekniikkaa torstai-iltapäivisin, ja samalla mietin, että mitähän tälle naamalle pitäisi tehdä. Ammattikoulun jälkeen ajatusmaailma oli sitten vihdoin niin kehittynyt, että lopulta välähti: ostan toisen samanlaisen koneen, mutta Braunin valmistamana! No eihän siitä hyvä seurannut...

Koneen hain toki samaisesta liikkeestä, koska siellä tuli muutenkin asioitua melko usein. Myyjällä oli tottakai jälleen juuri se laite käytössä, joten siinä oli tarpeeksi hyvä syy ostaa kyseinen malli. Kyseessä oli hieman edellistä kalliimpi kone, mutta se oli yleisesti ottaen rakenteeltaan kuitenkin jämäkämmän tuntuinen. Tuolla sain ajettua kyllä kaikki helpot kohdat hieman lyhyemmäksi kuin edeltäjällä, mutta kaulan ongelmiin ei tullut mitään helpotusta. Poimuttelin siinä sitten taas ja inttikin alkoi lähestyä hiljalleen. Näihin aikoihin toivo oli jo jotakuinkin menetetty, ja taisin ajella partaa kerran viikossa.

Intissä kaikille jaettiin Mach 3 Turbo -höylät ja jotain vaahtoa tai geeliä siinä taisi tulla mukana. Osa porukasta taisi syödä ne vaahdot tai geelit, karvattomia kun olivat. Taisin itse ajella partaa muutaman kerran niillä tököteillä, mikä oli siis täysin uusi kokemus, koska olin siihen asti painellut menemään ilman mitään liukastimia. Laiskistuin kuitenkin sen verran, että otin tavaksi ajaa koneella. Osa porukasta oli ihan ihmeissään, että on siinä kohtalainen karvanaama, kun ihan koneella joutuu ajelemaan. Itseasiassa varsinkin alussa tilanne oli hieman hankala, kun aamuisin ei kerennyt mitenkään ajamaan. Ajoin parran illalla, joten viimeistään seuraavana iltapäivänä alkoi tulla alikersanteilta huomautuksia, että ajakaapa alokas partanne. Asia selvä, herra alikersantti. Koko ajan, herra alikersantti. Päivin ja öin.

Intin jälkeen aloin hieman totuttelemaan geelin kanssa ajamiseen. En ole varma, että oliko kyseinen geeli valtiolta saatua, vai hainko sen itse jossain vaiheessa kaupasta. Mach 3 Turbo oli joka tapauksessa luultavasti menetetty viholliselle intin aikana, koska en sitä missään enää koskaan nähnyt. Ajovälineenä oli siis jälleen vanha kunnon perus-Mach, jonka terätkin maksoivat Turbon teriä vähemmän. Olin oikeastaan jo tottunut siihen ajatukseen, että kaula punottaa aina, joten ajelin miten ajelin, ja annoin punotuksen hellittää normaalisti noin viikon ajan. Jotkut ovat ehkä miettineet, että eikö partani ole melko pitkä viikon jälkeen. Se on. Karkeasti voisin sanoa, että noihin aikoihin ensimmäisen vuorokauden aikana ajon jälkeen karvat kasvoivat ehkä reilun puoli mm. Ensimmäisen päivän jälkeen nopeus onneksi hieman helpottaa, joten olisikohan viikon parta ollut noilla tienoilla kolmen millin luokkaa.

Aina ei kuitenkaan jaksanut höyläillä, joten ajelin vähän fiilisten mukaan välillä koneella, välillä höylällä. Jos oikein pitkäksi oli päässyt venähtämään, otin joskus koneella isoimmat ja höyläsin sitten perään. Yleensä lopputulos oli kuitenkin se, että muuten jälki oli ihan siedettävä, mutta kaula punotti enemmän tai vähemmän. Näillä eväillä menin seuraavat 2-3 vuotta, jonka jälkeen alkoivat uudet tuulet puhaltamaan. Tarina jatkuu huomenna.